Kova paikka oli myös muutama viikko Kikan tulon jälkeen, kun kotimme nyt 17-vuotias valtiatar Pietari-kissa päätti, että koiranpentu ei sitä höykkyytä. (Pietari on muutenkin semmoinen oman arvonsa tunteva kissa, jota ei koirat komentele - ei omat eikä naapurin.) Koiranpentu halusi leikkiä ja Pietari ei, seurauksena oli räppäisy silmiä päin ja pahaksi onneksi se myös osui. Kikan kanssa kuljettiinkin taajaan eläinlääkärillä sen ollessa nuori, sillä silmän paine ei meinannut laskea. Olivat sitä lehmälääkärit lopettamassakin.
Kikka oli ennen kaikkea koko perheen koira, minä satuin sitä käyttämään agilityssä ja muissa koirahommissa eniten. Koiran kanssa touhuttiin paljon ja silloin(kin) intoa oli enemmän kuin taitoa. Kävin joskus 1990-luvun puolivälissä Kärsämäellä Gumblerin Kajn agilityluennolla, muistan sen kuin eilisen päivän. KGB:llä oli päällään ikivanha sininen tuulitakki, johon oltiin tehty "ohjausnuolia" (maalarinteippiviivoja näyttämään ohjauksen suuntaa). Luennolla kysyttiin osallistujien koirarotuja ja KGB Partisihmisenä rohkaisi minua (noin 13 kesäistä) agilityn pariin, kun minulla oli siihen niin sovelias koira. Ja tätä uskottiin, kiitos vielä vanhemmilleni, jotka kuljettivat minua ja Kikkaa ainakin sen viisi vuotta agiharkkoihin 30 kilometrin päähän (ja sitten aikoinaan myös sponsoroivat kisamatkoja ja kuljettivat ties minne). Vaikka sillä ei näköä toisessa silmässä ollutkaan, niin hauskaa meillä oli. Tämä kuva otettiin muistellen Pietarsaaren kisojen jälkeen kotipihassa(tarkistin päivämääränkin, 8.8.2001). Ratakuviakin meillä taitaa olla, mutta ne ovat perhealbumissa :)
Kikan meno radalla oli erittäin "partismaista" ja ihanaa oli kuulla, kun Seinäjoella aloitin Zipin kanssa harrastamisen, että olin naamasta tuttu vuosien takaa ja muutama muistikin, kun sanoin kisanneeni Kikan kanssa!
Kerran käytiin myös tokokisoissa, puolipakolla oman seuran kisoissa (josta saatiin muuten ALO3 paremmilla pisteillä, mitä nykyisen koiran kanssa ;) ).
Kikka jäi kotiin vanhempieni hyvään huomaan, kun lähdin opiskelemaan lukion jälkeen. Tähän jäi myös meidän viikottaiset harjoittelut agilityn saralla, satunnaisesti verestimme vanhoja muistoja kisaradoilla. Kiitokset vielä parhaasta mahdollisesta hoidosta! Tässä kuvassa Kikka on jo elämänsä ehtoopuolella, mielestäni 11 vuoden ikäisenä, kotipihassamme.
Miina-serkun syntyessä sen paimennusvaistot heräsivät (toki ainahan se oli lintuja hätyyttänyt). Se valvoi lapsen unta vaunujen vieressä ja ilmoitti ihmisille vauvan heräämisestä. Taaperoikäisen lapsen perässä se kulki myös erittäin tiiviisti.
Vanhemmiten se alkoi jo oppia tiettyjä sanoja ja tiesi, kenelle mennään kylään kun sanottiin "Heku" (colliekaveri). Miina-sanaa ei voitu kotona oikein edes käyttää, sillä Kikka lähti useamman kerran kävelemään Miinan kotiovelle (noin 6 kilometriä maanteitä pitkin). Tosin koira käveli tienreunaa pitkin ja ylitti jopa tiet suojateitä pitkin. Kerran naapurimme toi sen takaisin ja sanoi, että otti koiran kyytiin risteystä ylittäessä - suojatietä pitkin tietenkin :).
Eräs aikakausi päättyi vuonna 2006, kun Kikka päätettiin lopettaa. Asiasta kerrottiin etukäteen muutamille kavereille ja suruhan siitä tuli puseroon jo etukäteen, oli Kikkaa käyneet kotona vanhempieni tykönä hyvästelemässäkin. Ja raskas oli se päivä, jona Kikka vietiin piikille, muistan katselleeni töissä vain kelloa koko ajan. Klo 17 maailman rakastettavimman hössökoiran sydän hiipui, se nukahti Miina-serkun syliin muiden mukanaolleiden itkiessa. Vanhan nartun mahakasvaimet olivat vetäneet koiran siihen kuntoon, että tämän huonompia päiviä emme enää halunneet nähdä. Meidän päätöksestä teki vielä vaikeamman asia, että Kikalla oli juuri tuona päivänä hyvä päivä, eikä se ollut niinkään kipeä. Päätös tehtiin kuitenkin huonojen päivien perusteella, jolloin koira olikin niin kipeä ettei elo ollut kivutonta lääkitykselläkään. Hassu koira, se RRakasti myös eläinlääkärissä käyntiä!
Rapsutuksia sinne pilven reunalle ja hyvää 15-vuotispäivää! Kauniit muistot valuvat kyynelinä tätä kirjoittaessa!